Sisältöjulkaisija

null Kevytyrittäjyyden myytit

Kevytyrittäjyyden myytit

Aki Eriksson 3.11.2021 / päivitetty 7.2.2022 10:26

Työsuojelutarkastajat törmäävät entistä useammin valvontatyössä itsenäisiin ammatinharjoittajiin, itsensä työllistäjiin, toiminimiyrittäjiin. Nimikkeitä on useita, mutta kutsutaan heitä tässä kevytyrittäjiksi. Yrittäjyyden tukeminen on kannustettavaa, mutta siirtyminen työsuhdetyöstä yksinyrittämiseen luo monenlaisia haasteita ja suoraan sanottuna myös turvattomuutta yksittäiselle työn suorittajalle.

Valvovan viranomaisen näkökulmasta päänvaivaa aiheuttavat tyypillisimmin väärät kuvitelmat siitä, miten laki suhtautuu yksinyrittämiseen. Eikä ihme, sillä tulkinta ja ohjeistus asiassa ei ole kansalaisen näkökulmasta millään tavalla selvä. Suomalaisen järjestelmän pääasialliset työn tekemisen oikeussuhteet ovat joko työsuhde (virkasuhde) tai yrittäjäsuhde eli käytännössä jonkinlainen alihankinta. Näiden lisäksi on koulutukseen tai muuhun tuettuun työhön liittyviä sosiaalisen työllistämisen muotoja, mutta niihin liittyvissä ongelmissa ei ole kyse yrittäjä tai työsuhde -rajanvedosta, joten en nyt paneudu niihin.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen muutamia virheellisiä väitteitä, joita kevytyrittäjyyteen usein liitetään.

Asiapapereiden tarkastelua työpöydällä.

”Työ on niin vapaata, ettei se ole työsuhde”

Oikeussuhteen arviointi kulminoituu työsuhteen tunnusmerkkien arviointiin. Työsopimuslain 1 luvun 1 pykälän mukaan työsopimuslakia sovelletaan sopimukseen (työsopimus), jolla työntekijä tai työntekijät yhdessä työkuntana sitoutuvat henkilökohtaisesti tekemään työtä työnantajan lukuun tämän johdon ja valvonnan alaisena palkkaa tai muuta vastiketta vastaan.  Määritelmä on useimmille tuttu, mutta sen tulkinta on nykyisessä monimuotoistuvassa työelämässä alati haastavampaa. Voitaneen sanoa, että tunnusmerkit ”vastiketta vastaan”, ”henkilökohtaisesti” ja ”sopimuksen perusteella” täyttyvät lähes kaikissa työn tekemisen muodoissa. ”Työnantajan lukuun” ymmärretään jo hieman useammin väärin, kun luullaan sen tarkoittavan palkan ansaintaa (minähän tästä hyödyn), vaikka lain ilmaisulla toki tarkoitetaan sitä, että työn tekijän työsuoritus edesauttaa työnantajan varsinaista tavoitetta – tuotteen valmistusta tai palvelun loppuun saattamista. Tämäkin tunnusmerkki siis täyttyy useimmissa työn tekemisen tilanteissa.

Oikeussuhteen määrittelyn kompastuskiveksi muodostuu yleensä ”johdon ja valvonnan alla” -tunnusmerkki. Tämä johtunee siitä, että nykyinen työ on kaikin puolin itsenäisempää, joten varsinaista työn johtoa ja valvontaa ei enää tunnisteta. Työneuvosto otti viimeaikaisissa ratkaisuissaan kantaa tähän kysymykseen ja muistutti, että arvio on tehtävä työn suorittamisen aikana eli silloin kun työtä varsinaisesti tehdään.

Useimmiten kuulee väitettävän, että koska työtä saa ajoittaa oman mielensä mukaan, ei työnjohtoakaan silloin ole. Työneuvosto lausui osuvasti, että tällöinhän on kyse ainoastaan työaikaehdon vapaudesta, tyypillisesti vaihtelevan työajan sopimuksesta. Tunnusmerkin arviointia sotkee yhtä lailla ulkoisen ohjauksen monipuolisuus. Onko kyse työnantajan ohjauksesta, asiakkaan ohjauksesta vai esimerkiksi viranomaismääräysten edellyttämästä tavasta toimia? Työneuvosto otti kannan, jonka mukaan algoritmin tekemä optimointi, ruokalähetystilausten tarkoituksenmukainen välittäminen läheteille, osoittaa työnjohto-oikeutta. Vastaavasti työneuvosto katsoi, että työnjohtovaltaa osoitti elintarviketurvallisuusmääräyksistä heijastuva toimituksen enimmäiskestoaika, jonka työnantaja oli asettanut toimituksen enimmäiskestoksi. Työneuvoston tulkinnan perustelut eivät toki rajoitu näin yksinkertaiseen linjanvetoon, mutta käytännössä ne osoittavat, että aika pienikin työnjohto voi olla riittävää tunnusmerkin täyttymiseen.

”Yrittäjäsuhde vs. työsuhde on osapuolten valinta”

Työlainsäädännön soveltuminen ei ole valinta- tai edes sopimiskysymys. Lain soveltamisala on kaikissa työlaeissa pakottavaa oikeutta, mutta luonnollisesti sopimuksella voidaan vaikuttaa työn tekemisen tapaan niin, että oikeussuhde voi muodostua yrittäjäsuhteeksi.

Niin valvontatyössä kuin julkisessa keskustelussakin huomaa usein väitettävän, että työsuhteesta siirrytään yrittäjäsuhteeseen. Tässä kohtaa olisi syytä muistaa, että koska oikeussuhde ei ole valintakysymys, täytyy työsuhde päättää työsopimuslain säännöksiä noudattaen, ennen kuin työ voidaan teettää muulla tavoin. Näin ei kuitenkaan aina tehdä, vaan yrittäjäsopimusta tarjotaan ikään kuin välttämättömänä tai automaattisena jatkeena, mikäli työn suorittaja haluaa jatkaa työskentelyä. Toki työsuhde voi päättyä sopimukseen, mutta työntekijän on syytä muistaa, että irtisanomisoikeutta säännellään työsopimuslaissa työntekijän etuja suojaavasti.

Toinen tähän liittyvä harhaluulo liittyy varsinaisin viranomaisratkaisuihin. Jos viranomainen tulkitsee oikeussuhteen työsuhteeksi, kuulee käytettävän ilmaisua ”me muutamme sopimusehtoja niin, ettei työsuhteen tunnusmerkistö sitten enää täyty”. Näin voidaan toki toimia, mutta oikeussuhde ei sillä automaattisesti muutu, eikä lain kiertämistarkoituksessa tehty muutos muutenkaan vaikuta arviointiin. Toki on todettava, että yrityksellä on mahdollisuus tehdä liiketoiminnallinen ratkaisu ja vaihtaa työn suorittaminen suorista työsuhteista alihankintaan tai vaikka vuokratyöhön. Tällöin työsuhteet on kuitenkin päätettävä työsopimuslain menettelyjä ja perusteita noudattaen. Alihankinnan täytyy silloin olla sellaista, etteivät työsuhteen tunnusmerkit tosiasiassa täyty. Tämä tuskin onnistuu baarimikolta, trukkikuskilta, hyllyttäjältä tai toimistosihteeriltä, ja vakuutusmyyjänkin kohdalla olen hieman epäileväinen.

”Yrittäjäsuhde on työn tekijälle vapaampi ja edullisempi”

Näin toki on, eittämättä. Mutta onko sen vapauden hinta oikeassa suhteessa epävarmuuteen? Työlainsäädäntö on säädetty suojaamaan heikompaa sopijapuolta. Yrittäjäsuhteessa tilaajan työturvallisuusvastuut ovat pienemmät tai lähes olemattomat, irtisanomissuojaa ei ole, sairauspoissaoloja ei korvata ja mahdollisuudet esimerkiksi palkalliseen vuosilomaan ovat usein huonommat.

Yrittäjäsuhdetta perustellaan yleensä sillä, että silloin saa vapaammin sijoitella työaikansa ja päättää työmäärästä, ja ehkä tienaakin paremmin. En ole hyvä työllistämisen ekonomiassa, mutta työaikaan liittyvät väitteet uskallan kyllä kumota. Työaikalaki mahdollistaa nykyisellään hyvin vapaan työajoista sopimisen myös yksilötasolla, jopa niin, etten edes keksi, mikä yrittäjyydessä olisi työaikojen vapauden suhteen niin paljon erinomaisempaa.

Toki työaikalaki rajoittaa työajan enimmäismäärää yhdelle työnantajalle, mutta siihenkin on työntekijän terveyttä turvaava peruste, ja havaintojeni mukaan yksinyrittämisessä ei useinkaan ole kyse siitä, että työviikon pituus olisi keskimäärin yli 48 tuntia viikossa. Työsuhteisuus ei myöskään automaattisesti tarkoita, että työaikalaki tulisi sovellettavaksi, joten sen takia ei yrittäjyyteen kannata pyrkiä, että pelkää työaikakirjanpitovelvollisuutta tai viikkolepoaikoja.

Vapaus käsitetään usein myös vapautena tehdä työtä usealle työnantajalle. Tällöin kyse onkin yleensä aidosta yrittäjyydestä, ja silloin kevytyrittäjyys onkin kannatettava yritystoiminnan muoto. Valitettavasti työsuojeluvalvonnassa kohdatut ongelmatilanteet ovat lähes aina ”kahden kauppa” eli työtä tehdään pääsääntöisesti yhdelle toimijalle. Sivutulojen hankkiminenhan ei työsuhteessakaan ole mahdotonta, joten ei muuta kuin kilpailevan toiminnan rajoista neuvottelemaan oman työnantajan kanssa.

Yleensä törmää myös siihen, että ansiotason väitetään olevan parempi yrittäjäsuhteessa. Näin voi olla, mutta on väärin väittää, etteivät esimerkiksi työehtosopimukset mahdollistaisi korkeampaa palkanmaksua kuin mitä sopimusten minimipalkat edellyttävät. Ja kyllä, tiedän, että myös työn tarjoajan täytyy voittaa tässä mallissa, mutta yrittäjätyössä käteen jäävän osuuden ja palkkatulon vertaaminen on valitettavan usein silmänkääntötemppu, jossa työntekijä tulee petkutetuksi. Uskallan väittää, että niissä tilanteissa, joissa yrittäjänä tehty tulo sivukuluineen ylittää (ja nyt tarkkana) vastaavalta työtuntimäärältä ansaitun palkkatulon, on työ myös siinä määrin suurta lisäarvoa tuottavaa ja osaamistasoa edellyttävää, että työtä saatetaan myös aidosti tehdä yrittäjäsuhteessa.

Lopuksi on pakko todeta, että vaikka kirjoitukseni voi vaikuttaa värittyneeltä ja yrittäjäkielteiseltä, ei sen aidosti ole tarkoitus sitä olla. Varautuneisuuteni johtuu ainoastaan siitä pienestä marginaalista toimijoita, jotka käyttävät monimuotoistuvaa työelämää ja tulkintojen hajanaisuutta väärin – asiantuntijat saattaisivat puhua tuolloin pakotetusta yrittäjyydestä tai näennäisyrittäjyydestä. Kritiikki koskee siis tilanteita, joissa erehdytetään joko työn tekijää tai esimerkiksi valvovaa viranomaista vain, jotta yritystoiminnalle saadaan epätervettä kilpailuetua. Tällaisen toiminnan kitkemiseksi myös työsuojeluvalvonnan täytyy olla muuttuvassa ajassa tarkkana!

Aki Eriksson

Lakimies, Lounais-Suomen aluehallintovirasto, työsuojelun vastuualue

Kommentit (0)

Lisää kommentti
Ei kommentteja vielä.